Tässä se on, meidä pikkuinen pentumme. Pikkuotus on vasta kaksiviikkoinen ja siis vielä kasvamassa emonsa hellässä huomassa, mutta eilen kävimme pienokaista kuitenkin katsomassa. Pieni, sievä ja kaken kaikkiaan suloinen sydäntenmurskaaja kuten kuvasta näkyy.

Eilinen ilta menikin sitten kotipihalla pentuaitaa rakentaessa. Virittelimme oleskelupihamme ympärille verkkoaitaa vihreästä puutarhakaupan rautalankaverkosta saadaksemme pikkuiselle turvallisen leikkipaikan ilman autotien vaaroja. Neiti kuopuksemme ei meinaa enää nahkoihinsa mahtua laskiessaan päiviä, tai toistaiseksi vielä viikkoja, pennun saapumiseen. Olen yrittänyt monen lapsen äitinä  kokemuksen rintaäänellä kertoa, että mitä vähempään odottamispäivät kuluvat sitä pitemmältä jokainen päivä alkaa tuntua. Lohduttavaa, vai kuinka.

Lapsukaisen laskettu saapuminen kotiimme on toukokuun lopulla hiukan ennen koulujen päättymistä, ja siihen asti elämme siis vielä onnellisessa odotuksessa.Totesimme tässä viime viikolla esikoisemme täyttäessä neljännesvuosisadan elämämme mullistuneen pojan tultua taloomme. Nyt neljännesvuosisata myöhemmin kaksi vanhinta, ja pian kai kolmaskin, ovat jo maailmalla ja maailmaamme muuttaa mullistaman perheen ensimmäinen koiruus. Saapa nähdä miten tämä tulokas onnistuu meitä muuttamaan ja mullistamaan. Sitä jäämme nyt vain odottelemaan.