Huomasinpa juuri, että olen tänään ollut tasan kahdeksan vuoden ajan orpotyttö. Aika kuluu, enkä millään uskoisi, että äidin kuolemasta on jo niin kauan, muta uskottavahan se on. Murheet ja menetykset kuuluvat elämään, vaikka raskailta tuntuvatkin. Äitinikin on jo päässyt lämmöllä ja lemmellä muisteltavaan sarjaan. Hänen tekemisensä ja sanomisensa tulevat tuon tuostakin mukaan puheisiinja elävät kauniisti mukana perheessämme. Välillä löydän hänet itsestäni, omista tekemisistäni ja sanomisistani ja kenties jopa tyttärestäni. Se tuntuu joskus hämmentävältä, mutta oikeastaan aika mukavalta.
Hoidin äitiäni viimeiset vuodet hyvin tiiviisti hänen sairastaessaan. Äiti oli lopulta hyvin sairas ja vuodepotilas, ja kuten hän itse sanoi ainoa paikka joka toimii kunnolla on pää. Hän sai todellakin säilyttää terävän älynsä ja hyvän huumorintajunsa aivan loppuun asti. Luopumista helpotti kovasti tunne siitä, että saimme tuntea toisemme loppuvuosina aikuisina ihmisinä ja saimme sanoa ja kertoa toisillemme kaiken tarpeellisen. Luulenpa, että vaikeista ajoista jäi niin hyvä ja kaunis muisto kuin mahdollista oli. Muistan häntä lämmöllä ja luulen hänen jossain kuulevan ajatukseni.