Tänään se sitten lopulta koittaa, äitien onnenpäivä. Lapset lähtevät kouluun!!!! Olen jo vuosia seurannut työpaikallani juuri koulujen alkamispäivänä äiti-ihmisten naamatauluja. Melkein kaikilla on naamallaan sellainen sisäistä tyytyväisyyttä hehkuva euforinen ilme. Lapset ovat koulussa, eikä tarvitse miettiä mitä päivällä söisivät, eikä kukaan soita seitsemää kertaa päivässä työpaikalle vain kysyäkseen jotain mitä minä tekisin-tyylistä kysymystä. Saa taas alkaa elää aikuisen elämää osan aikaa päivästä. On tässä syksyssä siis hyviäkin puolia.Kannatan koulua, onneksi en ole opettaja!

Meillä kuopus lähtee yläasteelle, vaikka ei sitä saakaan enää sillä nimellä kutsua vaan pitää kuulemma sanoa yläkoulu. Särähtää pahasti minun korvissani, sillä itse kyllä kävin alakansakoulua ja yläkansakoulua ennen oppikouluun menoa. Mielestäni yläkoulu oli siis jo alakoulun jälkeen noin 9-10 ikäisenä. No kalkkishan tietenkin olen. Neitiä, niinkuin varmaan monia muitakin, tuntui kovasti jännittävän tuo koulun vaihto. Naapurin tyttö, siis viimevuotinen kaveri, oli kuulemma laittanut aamulla tekstiviestin, ettei ainakaan sinun kanssasi kouluun aio kulkea. Kysymättä siis. Ilmeisesti kesän aikana tullut joku minä olen murkku - kausi. Neiti sanoi meinanneensa vastata samalla mitalla, mutta jättipä kuitenkin vastaamatta. Taitaa olla tuo juuri sellainen ikävaihe, jossa porukka pyörii kuin sukat pesukoneessa. Tupakat ja kaljat tulevat kuvaan mukaan ja ne joilla on muuta mielenkiintoa elämässään kuin edellä mainitut ovat ilmeisesti näiden kovempien tyyppien yleisen halveksunnan kohteena. Halveksunnan takana saattaa kyllä piillä kateus siitä, että toinen uskaltaa poiketa ruodusta ja olla sitä mitä on. Toivottavasti meidän neiti pärjää myllytyksessä, vaikka onhan hän kolmen veljen kouluttama, joten osannee myöskin pitää puoliaankin.

Että tällaistapa tänään, katsotaan sitten ilala mistä silloin tuulee.