Joskus kauan sitten olin kansakoulu - niin kertovat ihmiset. Niin kyllähän minä sen muistan vaan kertojistapa harva on sitä aikaa nähnyt. Nyt olen autio. Vanhasta ajasta muistona minulla ovat kuitenkin vanhat pönttöuunini tallella.
Niitä pönttöuunejani olen kuullut monen kadehtivan. Kyllä ne yhä toimivat vaikka harvemmin enää ovat käytössä. Laittoivat minulle sähköpatterit. Ovat muka vanhat uunini vaarallisia käytettäväksi. Ovat kai, jos niitä käyttävät ne jotka eivät ole kansakouluakaan käyneet. Toista se oli ennen kun huoneissani oli lämmintä, lapsia ja opettajakin. Se se oli elämää eikä tämä nykyinen kesäaikainen turistien pyydystäminen. Voi, voi, ehkä joku vielä ymmärtää... Ja autio muka!
Tässä kesää odotellessa tällainen kesäinen saapuminen. Jospa se vaikka edesauttaisi asiaa.
Valokuvatorstaissa aiheena mikä tämä on. Minulla taitaa kyllä olla jo menossa sunnuntai, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Ajattelin asiaa jo torstaina, muistin nämä kuvat, mutta niiden löytämiseen kuitenkin tovin hukkasin. Tässäpä kuitenkin nämä.
Siispä mikä tämä omituinen pakukaijalauma on?
Oikea vastaus tulee saman tien. Kuva on maailmanperintökohteesta Werlan tehdasmuseosta Jaalassa - ai niin siis nykyään Kouvolan kaupunginosassa nimeltään Jaala - ja papukaijat ovat nipistimiä joiden varassa mm vanhoissa koulutauluissa taustana olevat pahvit kuivatettiin.
Seuraavassa kuvassa samasta paikasta hiukkasen uudempi viritys samasta asiasta, metallia ja ihan käytössäkin.
Tässäpä minultakin helmikuun helmi. Meidän peto leikkimässä lumessa ja ilmassa lukematon määrä niitä helmiä.
Koko talvi on ollut niin pimeä ja pilvinen, että ensimmäinen aurinkoinen vapaapäivä sai melkein minutkin näin riehakaaksi. Ei nyt kuitenkaan ihan, sillä ikä ja elopaino ovat hiukan eri sarjassa kuin koiranpennulla, mutta mieli kuitenkin...
